Moi ja tervetuloa lukemaan blogiani! 

Maailman suurin ihme on lapset. Voisin käyttää tuntikausia vain katselemalla heidän touhuilujaan, jos vain olisi aikaa. Voisin leikkiä heidän kanssaan, jutella heidän kanssaan, opettaa heille asioita ja tehdä heidän kanssaan yhdessä asioita. Kotiäitinä olenkin saanut tehdä unelmieni työtä: juuri sitä, mitä eniten maailmassa haluan. Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut, että minusta edes olisi siihen, saatika, että rakastaisin sitä yli kaiken.

Nyt jaloissani pyörii 1- ja 3-vuotiaat nassikat, pikkuiset silmäteräni, joille olen mielihyvin omistanut koko elämäni, yöuneni, vartaloni. Jotkut paheksuvat minua sen vuoksi - uhrata nyt elämänsä kokonaan lasten takia! Tavallaan ymmärrän sen, koska itse ajattelin joskus samalla lailla. Sittemmin olen oppinut, että ihminen muuttuu, ja jokainen meistä todella on yksilö niin, ettei ulkopuolinen voi koskaan tietää, mitä kenellekin on parhaaksi. Siksi on parasta jättää toisten elämän kyttääminen ja ihmetteleminen ja keskittyä parantamaan sitä omaansa, ainoaansa, jonka on saanut. 

Elämäni on täysin päinvastaista kuin se oli viitisen vuotta sitten. Päiväni oli buukattu täyteen milloin mitäkin menoa: opiskelua, töitä, salitreeniä, bileitä - juuri koskaan minulla ei ollut aikaa hengähtää ja pohtia, missä mennään. Viipotin menemään tukka putkella menosta toiseen, enkä kysynyt edes itseltäni, halusinko sitä. 

Sitten kohtasin nykyisen mieheni.

Rakkautta ensisilmäyksellä, elämä uusiksi kertaheitolla. Minusta tuli kotiäiti, salitreenit jäivät ja vararengas vyötärölle tuli sijaan. Opiskelut unohtuivat, eivät enää jaksaneet kiinnostaa yhtä paljon kuin maailman suurin ihme: oma tyttölapsi. Sittemmin olen kyllä saanut opintojani jonkin verran eteenpäin, ja parhaillani yritän kotiäitiyden ohella suunnitella, kuinka saisin ne vihdoin finaaliin. Opiskeluja ei ole kuitenkaan ollut ikävä, vaikka opiskeluaika oli hyvää aikaa. Tehokkuuden sijasta olen opetellut keskittymään läsnäoloon. Ja minulla on ollut parhaat opettajat - lapset. 

Kun löysin läsnäolon, löysin itseni. Kun löysin itseni, löysin leikin itsestäni. Elämän suorittaminen muuttui enemmän elämästä nauttimiseksi, jopa leikkimiseksi. Olen oppinut valtavasti suhteellisuuden tajua ja omat arvoni ovat kirkastuneet minulle: olen ymmärtänyt, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Ja se, mikä ei ole tärkeää, on syytä jättää vähemmälle. Elämän yksinkertaistaminen on lopulta eräs tärkeä onnellisuuteen vaikuttava tekijä. Maailma pursuaa ärsykkeitä, emmekä mitenkään voi olla mukana ihan kaikessa, vaan on opittava valitsemaan itse ne asiat, joista saa kaikista eniten, ja panostaa niihin. Antaa niille aikaa, antaa niille hellyyttä, nähdä vaivaa niiden puolesta. Silloin onni tulee, pikkuhiljaa, pienissä teoissa ja sanoissa se tulee; niin hiljaa, että huomaat yhtäkkiä sen vain olevan siinä.

Kuulostaa kiillotetulta, vai mitä? Mielestäni yöheräämisistä ja kakkavaipoista puhutaan ihan riittävästi leikkipuistoissa, perhekerhoissa ja sen sellaisissa, joten itse olen ajatellut mieluummin jakaa hieman syvällisemmin ajatuksiani siitä, mitä äitinä eläminen todella pitää sisällään. Ei vain sitä, miltä se ulos päin näyttää.

On sinänsä hassua tai ironista - kummin sen haluaakaan ajatella - että nykyään, kun elämä on loppujen lopuksi kovin turvallista ja helppoa, suurin osa meistä on hirvittävän stressaantuneita ja tuhlaa suuren osan energiastaan erilaisten kauhuskenaarioiden luomiseen ja niillä fiilistelyyn. Suorittamisen sijasta pitäisi yrittää etsiä läsnäoloa ja leikkiä, ja parhaiten ja ihanimmalla ja antoisimmalla tavalla ne löytyvät lasten parista. 

Nämä ovat asioita, joita haluan jakaa muillekin. Tottakai blogini tulee pitämään sisällään kaikenlaista muutakin, paljon varmasti myös pinnallisempaa asiaa. Valoisia kevätpäiviä!